Kansakunta, Eurooppa ja klassinen sosiologia

Akateemisen sosiologian perustaja Emile Durkheim korosti, että ihmisyhteisöjä koskevat lainalaisuudet ovat sui generis, niitä ei voi johtaa yksilöitä koskevista. Tuon ajan akateemisen yhteisön paineen takia hänelle ei tullut mieleen niiden johtaminen aikaisempia eläinyhteisöjä koskevista lainalaisuuksista.

Puhuessaan “yhteisöistä” Emile Durkheim viittasi perheeseen, klaaniin, heimoon, kaupunkiin, uskonlahkoon, kirjalliseen koulukuntaan, kiltaan, ammattiyhdistykseen ja, tietenkin, tuohon muotiuutuuteen: kansallisvaltioon.

Klaaneillahan on omat toteeminsa ja juhliessaan jumalaansa kukin klaani juhlii itseään, omien uskomustensa pakottavaa voimaa.

Kansakunta on yhteisen historiallisen taustan, yhteisten perinteiden ja uskomusten tuote. Näin ilmaistuna väite pitää tietysti paikkansa yhtä hyvin vuonna 1750 ja vuonna 2050 kuin vuonna 1900. 

Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa klassiset sosiologit kuitenkin innostuivat spekuloimaan melko villisti kansojen “luonteilla”. Niinhän siinä käy, että kun johtajat uskovat oman kansan luonteen olevan sovittamattomassa ristiriidassa naapurin kanssa, syttyy sota.

Ennen sodan syttymistä Emile Durkheimkin ihaili saksalaisten taipumusta ja kykyä yhteislauluun ja yhteisiin leikkeihin. Vuoden 1915 kirjeessään ranskalaisille hän kuitenkin muisti taas saksalaisten systemaattisen raakalaisuuden ja vertasi sitä ranskalaisten vaistomaiseen viisauteen ja kykyyn levittää kartesiolainen viisaus koko maailmaan.

Ihan tieteellisen objektiivisesti varmaan.

Kansallisuusperiaate oli Durkheimin(kin) mielestä paras peruste valtiolliselle organisaatiolle, mutta ei kukaan voi olla solidaarinen niin suurelle abstraktiolle ilman välittäviä yhteisöjä.

Durkheim mietti kuumeisesti erilaisia mahdollisuuksia yksilöiden ja perheiden kiinnittämiseksi nykyaikaiseen valtioon ja asetti osittain toivonsa sellaisiin vielä kehittymättömiin ammatillisiin organisaatioihin, jotka olisivat jotenkin parempia kuin keskiajan ammattikunnat tai uudet ammattiyhdistykset.

Vuosisadan kuluttua on ehkä hieman epäselvää, onko juuri sellaisia ammatillisia organisaatioita kehittynyt. Todellisuudessa ammatillisesta solidaarisuudesta on tullut kansainvälistä, kuten esimerkiksi eurooppalaisen tiedemaailman jämäkkä Brexit-asenne osoittaa.

Maailmansodat ja joukkotuhoaseiden olemassaolo ovat jättäneet jälkensä. Riittävän rationaalinen ihminen voi olla solidaarinen jopa Euroopalle; uskaltaisinko sanoa: ihmiskunnallekin.

Emile Durkheim oli uskonnoista vapaan rationaalisen kouluopetuksen esitaistelija, jolle tietenkin tuotti vaivaa moraalikasvatus ilman maailmanuskontojen sääntöjä.

Nykyään voimme sanoa, että moraali kasvaa ihmiselle kuten kädet ja jalat. On yksinkertaisesti biologinen universaali, että yhteisö paheksuu omien tappamista ja omilta varastamista. Kyse on vain siitä, kuinka suuressa yhteisössä solidaarisuus voi toimia.

Ihmisen Dunbar-luku on siinä 150. Sen verran voi olla oikeasti relevantteja kontakteja. Tuon verran ihmisiä kukin varsinaisesti tuntee miljoonista somekavereistaan. Tästä seuraa, ettei Eurooppa tai maailman tiedeyhteisö tai Kansainvälinen jalkapalloliitto ole yhtään mahdottomampi solidaarisuuden kohde kuin kansallisvaltio.

Ymmärrän kyllä niitä, joita huolestuttaa kehittymättömän maailmanuskonnon suullisen tradition kulttuurista tulevien lukutaidottomien sopeutuminen individualistiseen Eurooppaan. Ongelmalla on yhtäläisyytensä maailmansotia edeltäneen ajan tilanteeseen.

Jos sanoisin, että panen toivoni ydinaseita hallitseviin YK:n turvallisuusneuvoston pysyviin jäseniin, kuulostaisin ehkä hiukan kyyniseltä. Lienee tämä kuitenkin realistisempaa kuin Auguste Comten ja Julian Huxleyn haaveileman tietoisesti rakennetun ateistisen maailmanuskonnon syntyminen.

jpvuorela
Tampere

Vuonna 1955 syntynyt toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja isoisä. Jazz forever.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu